Erään nuoren näkemys

Milloin huonosta kuulosta on oikeasti haittaa? Ehkä silloin, kun muut eivät tiedosta huonoa kuuloa. Voivat pitää ylpeänä taikka tyhmänä, kun jatkaa matkaansa vaikka joku huutaa takana jotain, vaikkapa tippuneesta hansikkaasta tai varoittaakseen lattian olevan liukas. Huonokuuloisuuttaan ei mielestäni saisikaan peitellä, vaan siitä pitäisi pystyä kertomaan avoimesti. Tällä en tietenkään tarkoita, ettäkö pitäisi kulkea vaatekappaleessa, missä asia kerrottaisiin kissan kokoisin kirjaimin. Ei, vaan puhua koulussa, työpaikalla sekä kertoa kavereille ja muille läheisille ihmisille. Se ei edes tunnu pelottavalta, kun asiaa ei ikinä ole hyssytelty perheen kesken ja kun kuntoutusohjaaja on opettanut lasta pienestä pitäen itse kertomaan huonokuuloisuudestaan. Vanhempien tuki onkin hyvin tärkeä osa sinuiksi tulemiseen huonokuuloisuutensa kanssa. Jos vanhemmat eivät hyväksy lapsensa huonokuuloisuutta, on lapsen kahta vaikeampaa se itse hyväksyä. Huonokuuloisuutensa hyväksyntä on kuitenkin se lähtöpiste itsenäistymiseen ja pärjäämiseen elämässä. Kuulo on ainutkertainen, eikä vammaa saa hävitettyä. Se on aina osana huonokuuloisen persoonaa. Siksi olisikin hyvä kannustaa lasta omatoimisuuteen ja kehittämään hyvä itsetunto. Suurin osa huonokuuloisista nuorista on joskus tullut kiusatuksi. Mikäli nuori hyväksyy oman kuulonsa, häntä harvemmin jää häiritsemään, jos joku pitää tyhmänä tai jopa kiusaa. Tämä vain kertoo siitä, ettei se ihminen joko tiedä asioiden oikeaa laitaa tai sillä ei vain muuten ole kaikki inkkarit kanootissa. Niitä ihmisiä löytyy aina ja ne etsii jonkun jota kiusata, oli kohde sitten huonokuuloinen tai ei.

Uskon, että ihmiset ovat suhtautuneet minuun ja kuulooni oikein hyvin, sillä en anna huonokuuloisuuteni vaikuttaa elämäni laatuun negatiivisella tavalla, vaan otan siitä enneminkin hyvät puolet irti. On minunkin eteeni tullut vaikeuksia. Jotkut eivät jaksa toistaa samaa asiaa kymmentä kertaa ja jotkut eivät vain halua hengata kuulovammaisen kanssa. Jopa joillakin opettajilla on ollut jokin ihmeen ongelma mahdollistaa vaivaton kuuleminen, vaikka se olisikin ollut vain pieni järjestely kysymys. Puolensa pitämällä ja jutustelu hetkellä tunnin jälkeen saan usein tunneille ilmestymään jos minkälaisia äänentoistopelejä! Kavereita puolestaan ei taas voi pakottaa kaveeraamaan, mutta onneksi taitaa olla vain pieni osa ihmisistä, jotka ovat niin umpimielisiä ja menettävät ainutlaatuisen ystävän vain siksi, etteivät tätä kykene hyväksymään sellaisena kuin hän on. Se mikä minua on auttanut suuresti oman itsetuntoni kehittämisessä, on vertaistuki. Muiden omanikäisteni huonokuuloisten tapaaminen oli mieletön kokemus ja muutti lähes koko elämäni. Aiemmin minulla ei juuri läheisiä kavereita ollut, ensimmäisen leirin jälkeen heitä oli jo kourallinen. Sen jälkeen en olekaan saanut itseäni irti huonokuuloisten toiminnasta. Se antaa minulle henkilökohtaisesti paljon ja on antanut usealle muullekin nuorelle. Harva ihminen pääsee elämässään kokemaan niin tiivistä ”me-henkeä”, kuin mitä huonokuuloisten keskuudessa vallitsee. Vaikka aluksi kurssille lähteminen ei oikein innostanutkaan, olen ikuisesti kiitollinen äidilleni että hän meni minut sinne ilmoittamaan. Asenteeni ennen kurssia oli juurikin se, että muita kaltaisiani tuskin on. Jäisin kurssilla kuitenkin ulkopuoliseksi, kun en viittoakaan osaa tai sitten muut vaan jollain muulla tavoin poikkeaisivat minusta enemmän. Asenne tuntuu nyt hyvinkin lapselliselta ja naurettavalta. Ensiksikin, että olin väärässä ja toiseksi että olen nykyisin erittäin kiinnostunut myös viittomakielisten maailmasta, vaikken siihen ole vielä juuri päässyt sisään. Mielestäni jokaisen tulisi oppia viittomaan, sillä on jotenkin surullista että huonokuuloiset ja viittomakieliset ovat niin erilleen ajautuneet. Kysehän on loppujen lopuksi ainakin lähes samasta alueesta. Yleinen viittomakielen osaaminen voisi tuoda meitä ehkä enemmän yhteen.”Me-henki” on mielestäni ihana asia, mutta siihen ei tulisi myöskään liiaksi koukuttua. Valtaosa ihmisistä on kuitenkin kuulevia, ja siinä maailmassa meidän kaikkien tulee elää, halusimme sitä tai emme.

Opinnonohjaukselta en saanut paljoa peruskoulussa. Oli vähän sellainen tunne, ettei opoa jaksanut hirveästi kiinnostaa mun tulevaisuus, kunhan saisi oman työnsä hoidettua. Onhan se ymmärrettävää, ettei opo opi tuntemaan läheskään kaikkia oppilaita päälle sadan oppilaan koulussa. Varsinkaan, kun noin kolmasosa porukasta vaihtuu vuosittain uusiksi kasvoiksi. Silti, mun piti päättää yhdeksännen luokan lopussa koko mun tulevaisuudesta. Tiedettävä mikä musta tulee isona! Miksi ihmeessä kuusitoistavuotiaalta vaaditaan jotain sellaista, mitä suurinosa ammatissa työskentelevistä aikuisistakaan ei vielä tiedä? Itse olisin toivonut, että opo olisi kertonut laajemmin erilaisista vaihtoehdoista tai että olisin peräti päässyt niitä näkemään opintokäyntien yhteydessä. Lisäksi olisi ollut mukava kuulla toisen asteen opiskelijoiden suusta, miltä opiskelu on vaikkapa lukiossa tuntunut. Asenne on tärkein. Kuulo ei saisi vaikuttaa estävästi elämään. On totta, että se sulkee mm. syvänmerensukeltajan ammatista haaveilevalta huonokuuloiselta oven nenän edestä ja tuottaa jonkin verran vaikeuksia asiakaspalvelu tilanteissa. Opojen on hyvä tietysti ottaa esteet huomioon, mutta sen sijaan että luettelisi nämä kaikki ja masentaisi tällä tavoin nuorta, tulisi kysyä mikä tätä itseään kiinnostaa ja poimia sitten vastauksesta mahdollisuudet. Tietysti eteen tulee niitä vastauksia, että ”emmä tiiä”, mutta silloinhan siitä otetaan yhdessä selvää. Mielestäni nuorten tulisi rohkeasti etsiä sitä omaa juttuaan ja kokeilla. Ei haittaa, vaikka ei heti osuisikaan siihen oikeaan. Minäkin käväisin lukiossa sekä palvelu aloilla, ennen kun löysin lopulta lapset ja nuoret ja nyt opiskelen nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi. Jokunen tutuistani löysi juttunsa lukiosta ja sen jälkeisistä opinnoista, osa suorittaa kaksoistutkintoa, ja osa on lähtenyt ammatilliselle puolelle niin kuin minäkin. Yksi ei antanut kuulonsa häiritä, vaan lähti opiskelemaan musiikkia ja on edennyt opinnoissaan normaalisti. Realisti kannattaa olla, muttei pessimisti. Jos jokin juttu kiinnostaa, yrittämällä harvemmin menettää mitään.

Moni meistä pitää sanaa kuulovammainen loukkaavana ja pitääkin enemmän sanonnasta huonokuuloinen. Harva huonokuuloinen mieltää itseänsä vammaiseksi ja eihän huonokuuloiset olekaan kehityksellisesti poikkeavia. Vika on lähes sama kuin omistaisi silmälasit. Ei siitä oikeastaan ole edes montaa vuosikymmentä, kun nuorten keskuudessa ”rillipäille” on huudeltu haukkuja ja mietittiin, että tyttö tai poika olisi muuten ihan kiva seurustelukumppani, mutta kun sillä on rillit. No nykyisin silmälasit ovatkin jo lähes joka toisella vastaantulijalla. Jotkut käyttävät silmälaseja vaan muodin vuoksi! Kuulokojeet tuskin tulevat ikinä niin paljoa yleistymään kuin mitä silmälasit, mutta ainakin toivon mukaan ihmisten asenteet niitä kohtaan ovat samalla tavalla muuttumassa.

Seurustelusta puheen ollen, kumppanin etsiminen onkin aika iso asia itsenäistymisessä. Toisilla nuorilla niitä seurustelukavereita näkyy enemmän ja toisilla vähemmän. Huonokuuloiset löytävät aika useasti toisensa vertaisista käydessään jollain leirillä tai kurssilla, eikä se sinänsä ole mikään ihme. Itsellenihän näin ei ole käynyt, mutta luulen sen olevan vähän samantapaisista asioista kiinni, kuin mitä yleensäkin on uusia ihmisiä tavatessa. Kun toisella on myös huono kuulo, välttyy sen suuremmilta ihmettelyiltä asiaa koskien. Mitä olen kuullut, on joku tyttö joskus miettinyt että ”mitä jos mun kojeet alkaakin vinkua pussatessa? Pitäskö mun ottaa ne pois?”. Mutta toisaalta onko sitten parempi, jos ei kuule tai saa selvää mitä hempeää toinen sitten korvaan kuiskuttaa? Miete on aivan turha. Aivan samalla tavalla kuin muillekin ihmisille, pitäisi kuulostaan pystyä myös seurustelukumppanille kertomaan. Sitä paitsi, asia käy jossain vaiheessa kuitenkin ilmi. Jos joku on oikeasti kiinnostunut, hän ottaa asian oikein hyvin. Entä sitten lasten hankinta aikanaan? Tätä mietin itsekin pitkään. Huonokuuloisuus voi kuitenkin olla periytyvää. Onko oikein hankkia lapsia, kun tämä riski on olemassa? Tämä on näitä etiikan ja moraalin kysymyksiä, eli vaikeita. Itse kuitenkin päädyin tulokseen, että miksi ei olisi? Meillä nuorilla itsellämme on huono kuulo, joten tiedämme lapsen tulevan pärjäämään tässä maailmassa, oli hänellä normaali- tai huonokuulo. Me jopa pystymme antamaan lapsellemme mainiot eväät elämään kuulonsa kanssa, mikäli huonokuuloisuus lapselle periytyy. Pystymme hoitamaan lapsen siinä missä kuuleva vanhempi vaippapöksystä täysikasvuiseksi saakka. Huonokuulo on hyvin pieni ongelma jos verrataan ns. normaaleissa perheissä joskus esiintyviin ongelmiin, kuten masennus, alkoholismi, väkivalta. Lisäksi prosentuaalisesti huonokuuloisia syntyy loppujen lopuksi hyvin vähän, joten emme paljoa yhteiskuntaakaan rasita, vaan pikemminkin työllistämme ihmisiä järjestämään meille kuntoutusohjausta, kuulokojeiden ja apuvälineiden rakentamista ja sovittamista, leirejä, kursseja ja kaikenlaisia muita palveluita.

Niin, että onko siitä huonosta kuulosta haittaa? Se on meillä jokaisella itsellämme päätettävissä. Jos minulta kysytään, se on vahvuus.