Milloin huonosta kuulosta on oikeasti haittaa? Ehkä silloin, kun muut
eivät tiedosta huonoa kuuloa. Voivat pitää ylpeänä taikka tyhmänä, kun
jatkaa matkaansa vaikka joku huutaa takana jotain, vaikkapa tippuneesta
hansikkaasta tai varoittaakseen lattian olevan liukas.
Huonokuuloisuuttaan ei mielestäni saisikaan peitellä, vaan siitä pitäisi
pystyä kertomaan avoimesti. Tällä en tietenkään tarkoita, ettäkö
pitäisi kulkea vaatekappaleessa, missä asia kerrottaisiin kissan
kokoisin kirjaimin. Ei, vaan puhua koulussa, työpaikalla sekä kertoa
kavereille ja muille läheisille ihmisille. Se ei edes tunnu
pelottavalta, kun asiaa ei ikinä ole hyssytelty perheen kesken ja kun
kuntoutusohjaaja on opettanut lasta pienestä pitäen itse kertomaan
huonokuuloisuudestaan. Vanhempien tuki onkin hyvin tärkeä osa sinuiksi
tulemiseen huonokuuloisuutensa kanssa. Jos vanhemmat eivät hyväksy
lapsensa huonokuuloisuutta, on lapsen kahta vaikeampaa se itse hyväksyä.
Huonokuuloisuutensa hyväksyntä on kuitenkin se lähtöpiste
itsenäistymiseen ja pärjäämiseen elämässä. Kuulo on ainutkertainen, eikä
vammaa saa hävitettyä. Se on aina osana huonokuuloisen persoonaa. Siksi
olisikin hyvä kannustaa lasta omatoimisuuteen ja kehittämään hyvä
itsetunto. Suurin osa huonokuuloisista nuorista on joskus tullut
kiusatuksi. Mikäli nuori hyväksyy oman kuulonsa, häntä harvemmin jää
häiritsemään, jos joku pitää tyhmänä tai jopa kiusaa. Tämä vain kertoo
siitä, ettei se ihminen joko tiedä asioiden oikeaa laitaa tai sillä ei
vain muuten ole kaikki inkkarit kanootissa. Niitä ihmisiä löytyy aina ja
ne etsii jonkun jota kiusata, oli kohde sitten huonokuuloinen tai ei.
Uskon,
että ihmiset ovat suhtautuneet minuun ja kuulooni oikein hyvin, sillä
en anna huonokuuloisuuteni vaikuttaa elämäni laatuun negatiivisella
tavalla, vaan otan siitä enneminkin hyvät puolet irti. On minunkin
eteeni tullut vaikeuksia. Jotkut eivät jaksa toistaa samaa asiaa
kymmentä kertaa ja jotkut eivät vain halua hengata kuulovammaisen
kanssa. Jopa joillakin opettajilla on ollut jokin ihmeen ongelma
mahdollistaa vaivaton kuuleminen, vaikka se olisikin ollut vain pieni
järjestely kysymys. Puolensa pitämällä ja jutustelu hetkellä tunnin
jälkeen saan usein tunneille ilmestymään jos minkälaisia
äänentoistopelejä! Kavereita puolestaan ei taas voi pakottaa
kaveeraamaan, mutta onneksi taitaa olla vain pieni osa ihmisistä, jotka
ovat niin umpimielisiä ja menettävät ainutlaatuisen ystävän vain siksi,
etteivät tätä kykene hyväksymään sellaisena kuin hän on. Se mikä minua
on auttanut suuresti oman itsetuntoni kehittämisessä, on vertaistuki.
Muiden omanikäisteni huonokuuloisten tapaaminen oli mieletön kokemus ja
muutti lähes koko elämäni. Aiemmin minulla ei juuri läheisiä kavereita
ollut, ensimmäisen leirin jälkeen heitä oli jo kourallinen. Sen jälkeen
en olekaan saanut itseäni irti huonokuuloisten toiminnasta. Se antaa
minulle henkilökohtaisesti paljon ja on antanut usealle muullekin
nuorelle. Harva ihminen pääsee elämässään kokemaan niin tiivistä
”me-henkeä”, kuin mitä huonokuuloisten keskuudessa vallitsee. Vaikka
aluksi kurssille lähteminen ei oikein innostanutkaan, olen ikuisesti
kiitollinen äidilleni että hän meni minut sinne ilmoittamaan. Asenteeni
ennen kurssia oli juurikin se, että muita kaltaisiani tuskin on. Jäisin
kurssilla kuitenkin ulkopuoliseksi, kun en viittoakaan osaa tai sitten
muut vaan jollain muulla tavoin poikkeaisivat minusta enemmän. Asenne
tuntuu nyt hyvinkin lapselliselta ja naurettavalta. Ensiksikin, että
olin väärässä ja toiseksi että olen nykyisin erittäin kiinnostunut myös
viittomakielisten maailmasta, vaikken siihen ole vielä juuri päässyt
sisään. Mielestäni jokaisen tulisi oppia viittomaan, sillä on jotenkin
surullista että huonokuuloiset ja viittomakieliset ovat niin erilleen
ajautuneet. Kysehän on loppujen lopuksi ainakin lähes samasta alueesta.
Yleinen viittomakielen osaaminen voisi tuoda meitä ehkä enemmän
yhteen.”Me-henki” on mielestäni ihana asia, mutta siihen ei tulisi
myöskään liiaksi koukuttua. Valtaosa ihmisistä on kuitenkin kuulevia, ja
siinä maailmassa meidän kaikkien tulee elää, halusimme sitä tai emme.
Opinnonohjaukselta
en saanut paljoa peruskoulussa. Oli vähän sellainen tunne, ettei opoa
jaksanut hirveästi kiinnostaa mun tulevaisuus, kunhan saisi oman työnsä
hoidettua. Onhan se ymmärrettävää, ettei opo opi tuntemaan läheskään
kaikkia oppilaita päälle sadan oppilaan koulussa. Varsinkaan, kun noin
kolmasosa porukasta vaihtuu vuosittain uusiksi kasvoiksi. Silti, mun
piti päättää yhdeksännen luokan lopussa koko mun tulevaisuudesta.
Tiedettävä mikä musta tulee isona! Miksi ihmeessä kuusitoistavuotiaalta
vaaditaan jotain sellaista, mitä suurinosa ammatissa työskentelevistä
aikuisistakaan ei vielä tiedä? Itse olisin toivonut, että opo olisi
kertonut laajemmin erilaisista vaihtoehdoista tai että olisin peräti
päässyt niitä näkemään opintokäyntien yhteydessä. Lisäksi olisi ollut
mukava kuulla toisen asteen opiskelijoiden suusta, miltä opiskelu on
vaikkapa lukiossa tuntunut. Asenne on tärkein. Kuulo ei saisi vaikuttaa
estävästi elämään. On totta, että se sulkee mm. syvänmerensukeltajan
ammatista haaveilevalta huonokuuloiselta oven nenän edestä ja tuottaa
jonkin verran vaikeuksia asiakaspalvelu tilanteissa. Opojen on hyvä
tietysti ottaa esteet huomioon, mutta sen sijaan että luettelisi nämä
kaikki ja masentaisi tällä tavoin nuorta, tulisi kysyä mikä tätä itseään
kiinnostaa ja poimia sitten vastauksesta mahdollisuudet. Tietysti eteen
tulee niitä vastauksia, että ”emmä tiiä”, mutta silloinhan siitä
otetaan yhdessä selvää. Mielestäni nuorten tulisi rohkeasti etsiä sitä
omaa juttuaan ja kokeilla. Ei haittaa, vaikka ei heti osuisikaan siihen
oikeaan. Minäkin käväisin lukiossa sekä palvelu aloilla, ennen kun
löysin lopulta lapset ja nuoret ja nyt opiskelen nuoriso- ja vapaa-ajan
ohjaajaksi. Jokunen tutuistani löysi juttunsa lukiosta ja sen
jälkeisistä opinnoista, osa suorittaa kaksoistutkintoa, ja osa on
lähtenyt ammatilliselle puolelle niin kuin minäkin. Yksi ei antanut
kuulonsa häiritä, vaan lähti opiskelemaan musiikkia ja on edennyt
opinnoissaan normaalisti. Realisti kannattaa olla, muttei pessimisti.
Jos jokin juttu kiinnostaa, yrittämällä harvemmin menettää mitään.
Moni
meistä pitää sanaa kuulovammainen loukkaavana ja pitääkin enemmän
sanonnasta huonokuuloinen. Harva huonokuuloinen mieltää itseänsä
vammaiseksi ja eihän huonokuuloiset olekaan kehityksellisesti
poikkeavia. Vika on lähes sama kuin omistaisi silmälasit. Ei siitä
oikeastaan ole edes montaa vuosikymmentä, kun nuorten keskuudessa
”rillipäille” on huudeltu haukkuja ja mietittiin, että tyttö tai poika
olisi muuten ihan kiva seurustelukumppani, mutta kun sillä on rillit.
No nykyisin silmälasit ovatkin jo lähes joka toisella vastaantulijalla.
Jotkut käyttävät silmälaseja vaan muodin vuoksi! Kuulokojeet tuskin
tulevat ikinä niin paljoa yleistymään kuin mitä silmälasit, mutta
ainakin toivon mukaan ihmisten asenteet niitä kohtaan ovat samalla
tavalla muuttumassa.
Seurustelusta puheen ollen, kumppanin
etsiminen onkin aika iso asia itsenäistymisessä. Toisilla nuorilla niitä
seurustelukavereita näkyy enemmän ja toisilla vähemmän. Huonokuuloiset
löytävät aika useasti toisensa vertaisista käydessään jollain leirillä
tai kurssilla, eikä se sinänsä ole mikään ihme. Itsellenihän näin ei ole
käynyt, mutta luulen sen olevan vähän samantapaisista asioista kiinni,
kuin mitä yleensäkin on uusia ihmisiä tavatessa. Kun toisella on myös
huono kuulo, välttyy sen suuremmilta ihmettelyiltä asiaa koskien. Mitä
olen kuullut, on joku tyttö joskus miettinyt että ”mitä jos mun kojeet
alkaakin vinkua pussatessa? Pitäskö mun ottaa ne pois?”. Mutta toisaalta
onko sitten parempi, jos ei kuule tai saa selvää mitä hempeää toinen
sitten korvaan kuiskuttaa? Miete on aivan turha. Aivan samalla tavalla
kuin muillekin ihmisille, pitäisi kuulostaan pystyä myös
seurustelukumppanille kertomaan. Sitä paitsi, asia käy jossain vaiheessa
kuitenkin ilmi. Jos joku on oikeasti kiinnostunut, hän ottaa asian
oikein hyvin. Entä sitten lasten hankinta aikanaan? Tätä mietin itsekin
pitkään. Huonokuuloisuus voi kuitenkin olla periytyvää. Onko oikein
hankkia lapsia, kun tämä riski on olemassa? Tämä on näitä etiikan ja
moraalin kysymyksiä, eli vaikeita. Itse kuitenkin päädyin tulokseen,
että miksi ei olisi? Meillä nuorilla itsellämme on huono kuulo, joten
tiedämme lapsen tulevan pärjäämään tässä maailmassa, oli hänellä
normaali- tai huonokuulo. Me jopa pystymme antamaan lapsellemme mainiot
eväät elämään kuulonsa kanssa, mikäli huonokuuloisuus lapselle periytyy.
Pystymme hoitamaan lapsen siinä missä kuuleva vanhempi vaippapöksystä
täysikasvuiseksi saakka. Huonokuulo on hyvin pieni ongelma jos verrataan
ns. normaaleissa perheissä joskus esiintyviin ongelmiin, kuten
masennus, alkoholismi, väkivalta. Lisäksi prosentuaalisesti
huonokuuloisia syntyy loppujen lopuksi hyvin vähän, joten emme paljoa
yhteiskuntaakaan rasita, vaan pikemminkin työllistämme ihmisiä
järjestämään meille kuntoutusohjausta, kuulokojeiden ja apuvälineiden
rakentamista ja sovittamista, leirejä, kursseja ja kaikenlaisia muita
palveluita.
Niin, että onko siitä huonosta kuulosta haittaa? Se
on meillä jokaisella itsellämme päätettävissä. Jos minulta kysytään, se
on vahvuus.